Jos sataa, mene saaristoon. Näet kuinka taivas sukeltaa mereen, pilvet laskeutuvat mäntyjen keskelle ja suuret merilinnut lentävät ohitsesi, ja kuinka silloin voisit ollakaan yksin. Katselin kun sumuverho silitti veden pintaa, horisontti sulautui maisemaan ja uteliaat linnut kirkuivat ympärilläni. Villiruusupensaisiin oli puhjennut vihreitä silmuja ja ulapalla lipuvat saaret muuttuivat näkymättömiksi, aina välillä paljastaen hieman itsestään minulle, kuin salaisuudet jotka haluavat tulla kerrotuiksi. Ja minä päätin kuunnella niitä.
Meri oli rauhallinen, hiljaa. Se otti pisarat vastaan vastustelematta kuin tiedostaen, että sateella ilmakin sulautuu vedeksi. Kosteus tervehti puita kuin vanhoja ystäviään, kuten sadepilvet tervehtivät Andalusian sumuisia vuorenrinteitä vihreän havupuumaiseman maalautuessa harmaanvalkoiseksi, ja vain vuohenkellojen vaimea kilkatus kertoo siitä että jossain lähistöllä on elämää.
Kun maa ja taivas ovat yhtä, syntyy harmonia, rauha. Ja vaikka kaikki olisi harmaata, se voi silti olla harmonista. Ja mitä tarkemmin kuuntelin, sitä vahvemmin kuulin sen mitä en silmilläni nähnyt. Ja silti sydämessäni tiesin, että näkymättömät saaret olivat todellisia, ja että ulapalta kantautuva kirkuna lähestyessään toisi majesteetillisia vieraita. Ja toikin. Ja mitä kauemmin katselin, sitä enemmän joutsenet, hanhet, merilokit ja muut linnut esiintyivät minulle. Enkä epäillyt hetkeäkään etteivätkö ne olisi tienneet tarkalleen mitä tekivät.
Ja sateellakin merimaisema on kaunis. Rannat autioita ja hiljaisia, sade oli saanut ihmiset jäämään sisälle. Mietin etteivät arvaakaan, sadetta pakenevat, että satujen saaret näyttäytyvät juuri silloin kuin vastapäinen ranta katoaa kaukaisuuteen, kun lähisaaren puut muuttuvat näkymättömiksi ja kun hiljaisuudessa puhuvat lintujen äänet.
Kun maa ja meri sulautuvat toisiinsa, saaristoon saapuu sade eikä ketään näy missään, sitä elää hieman jossakin reunalla. Kuten silloin kun seisoo majakan ylätasanteella ja katselee merta kuin kaikkeutta ympärillään, kun valtameri koskettaa varpaitasi siellä missä maanosa loppuu, tai kun tuntee oman pienuutensa vuoren rinnalla. Se herättää kunnioitusta, tervettä kunnioitusta. Kun katselee kunnioittaen niitä tuttuja puita ja rantoja, alkaa nähdä eri asioita. Sitä huomaa että harmauden keskellä, vaalealla hiekalla tuttuihin ja ihaniin villiruusupensaisiin on kaikessa salaisuudessa puhjennut vaaleanvihreitä silmuja.
Ja silloin sitä huomaa, että saaret muuttuvat näkymättömiksi aina silloin tällöin, että taivas ja meri juhlivat keskenään niin että sulautuvat yhdeksi, ja saarten puut eivät malta olla kertomatta salaisuuksiaan, kaikkea sitä mitä näkevät ja kuulevat. Eivätkä salaisuudet aukea niille jotka kulkevat laput silmillään, nopeasti, kiireessä. Sillä saaret odottavat silmiä jotka huomaavat että niillä on asiaa. Kuinka tarinat haluavat tulla kerrotuiksi, salaisuudet kuulluiksi. Ja silloin kannattaa kuunnella.
Kuvat/Photos & Copyright: Liisa´s Wonderland. All rights reserved.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti