Häivähdys purppuraa

Valoisat kevätillat. Kun laskeva aurinko värjää taivaan purppuralla ja maalaa rauhallisen peilikuvan sille, joka katselee kuvajaistaan. Luonto, joka ei hiljene edes yöksi, ja ne siivekkäät kaukomatkalaiset, jotka ovat rantautuneet pohjoisille hiekkarannoille. Keväiset kukkaset, jotka koristavat soita ja jättömaita, pientareita ja ojanvarsia. Illat, joiden viileys hiipii hiljalleen takin kauluksesta sisään, vaikka mieli ei malttaisi uskoa sitä millään kaiken valoisuuden keskellä.

Kun näen ensimmäiset rentukat on mielessäni talvi jäänyt jonnekin taakse. Leskenlehdet eivät vielä sitä tunnetta tuo, mutta rentukoiden kirkas keltaisuus sulan veden äärellä, se kertoo siitä että kohta kukkivat kirsikkapuut.

Mutta kevät tarinoi myös jostain muusta. Viileän purppuranpunaiset illat muistuttavat siitä, että kevät ei saavu orastavana vaaleanvihreytenä. Luonnossa kevään tulon erottaa violetista ja keltaisesta, jotka näkyvät jo keväthankien aikaan kun maaliskuu maata näyttää. Pensaston oksat muuttuvat aniliiniksi, lumettomien peltojen takana siintävät puut hennon violeteiksi, ja heinikko on keltaista. Jos maalaisin kevään pelkillä värillä, se alkaisi noilla sävyillä. Ja sitten jonkun ajan kuluttua maa on jo vihertävä, hiirenkorvat puhkeavat ja se viileä purppura, se on häivähdys taivaalla, jättäen hiljalleen hyvästejä viimeisille viileille hetkille.

Ja hiljalleen purppura taivaanranta tummenee, muuttuu häivähdykseksi kunnes hiipivä harmaus sekoittuu mereen niin, ettei enää tiedä missä ilma muuttuu vedeksi, vesi ilmaksi. Ja harmaat linnut ovat saapuneet, nuo rantavahdit, jotka valloittavat hiekkarannat ja puistot. Ja kun niin tapahtuu, tietää että kesä on lähellä iltoineen, jotka eivät tummu ollenkaan.

Kuvat/Photos & Copyright: Liisa´s Wonderland. All rights reserved.