Mansikkapaikka

Kuljin metsässä sieniä ja marjoja poimien, mutta joku muu oli kulkenut edeltäni ensin. Vaikka metsä oli sankka ja suuri, poimijat olivat olleet ahkeria sillä alueella. Jatkoin matkaani, lompsuttelin kumisaappaissa kuusten suojelevien oksien lomassa, huiskin hyttysiä otsalta ja naama mutrussa. Päädyin vanhalle heinittyneelle tielle, josta joku auto oli joskus ajanut. Nyt se kasvoi heinää, kukkia, lepän taimia, varmasti punkkeja, ruohoa ja vanhan tien uriin oli kertynyt paikoin vettä. Ajattelin lompsutella uria pitkin kohti hiekkatietä kun huomasin, että heinikon keskeltä kurkisti valtavan suuri, kirkkaanpunainen ahomansikka. Eikä se ollut yksin. Koko tie oli täynnä mansikoita.

Niin löysin sen, mansikkapaikan. Metsämansikoita oli silmän kantamattomiin, kuin balttialaisella torilla, ja keräsin niitä minkä kerkesin samalla kun huidoin hyttysiä kauemmaksi. Se oli toinen kerta tänä kesänä kun löysin mansikkapaikan. Edellisen kerran se sattui keskellä kaupunkia, tammimetsikön läheisyydessä niityllä oli heinittynyt kallio täynnä ahomansikoita, kaukana autoista.

Nämä metsämansikat olivat Pärnun torilla. Mutta metsäinen mansikkapaikkanikin oli niin satoisa, että olisin saanut ainakin laatikollisen kerättyä. Oi. Siis jos en olisi nauttinut osaa jo paikan päällä. :)

Lapsena löysin myös ihanan mansikkapaikan. Olin matkalla uimaan, kun tienvarressa, pellon reunassa heinikolla kasvoi valtavasti metsämansikoita. Se on jäänyt mieleeni, olin enintään 5-vuotias, ja oivalsin mansikoiden kasvavan villinäkin, niiden makeiden ja kesäisten, ihanista ihanimpien mansikoiden.

Ja mikä parasta, kun palasin metsästä, aivan vieressäni pellon reunassa oli kurkiperhe syömässä. Poikaset erottuivat vanhemmistaan selvästi, ja sydämeni pompahti ilosta. <3

Kuvat/Photos & Copyright: Liisa´s Wonderland. All rights reserved.

Kesäkuvia

 

Vaikka kesä olisi viileä ja sateinen, se on silti kesä. Kun pohjoinen henkäilee harmaanvalkeita puita, kimaltavia timanttihankia ja punaisia poskia on ihana muistaa kesää. Varsinkin silloin, kun kesä on paennut pimeneviä iltoja ja paljaita puunrunkoja, ja harmaan kosteita päiviä jotka tuntuvat loputtomilta. Niitä hetkiä varten säilöin kesää.

 

Kimaltavan sinistä ulappaa, kirkkaita värejä, ilmaa johon on sekoittunut rantakukkien hunajainen tuoksu ja merituuli.

Kukkia, jotka ovat kuin materialisoitunutta iloa, tuoksuvia, värikkäitä, ja hetken lapsia.

 

Pehmeitä järvivesiä, joiden pinnalle ilta-aurinko levittää kultaista maalia hetkeksi, kunnes usva alkaa tanssia pinnalla ja aamuauringon ensimmäiset säteet kutsuvat uimaan, ja jossain kaukana mihin usva on nyt paennut tanssimaan laulaa kuikka.

Ja silloin, kun päivien lämpö ei riitä loikoilemaan puun alla tai laiturilla, voi ihailla runsautta ja vehreyttä, jota pimeään vuodenaikaan kaipaa erityisen paljon.

Ja mitä olisikaan kesä ilman marjaisaa kakkua? Ja itse kasvatettuja syötäviä kukkia, joita marraskuun harmaudessa voi vain muistella.

Ja kesäyön valo, sitä eniten kaipaan kun illat pimenevät, kun koski kuohuu hämärässä valossa, kukat kukkivat värikkäinä, linnut laulavat ja kaikki keijut ovat tulleet piiloistaan ja tanssivat öisillä niityillä.

Kuvat/Photos & Copyright: Liisa´s Wonderland. All rights reserved.

Pionien aika

 

Kuin aurinkokuninkaan ihanimman leivospöydän pastellisävyiset herkut, tai barokkiaikaisen tanssijattaren helma tai ballerinan tutu.

Tarujen puutarhat satukukkineen ja kesäöinen unelma, jolloin pimeä ei laskeudu ollenkaan mutta lämmin tuuli kutittelee hiuksia.

Tai no. Jos ei ihan tänä kesänä niin se aika vuodesta kuitenkin.
Se aika kun pionit kukkivat.

Se on kerrassaan huumaavaa aikaa.

Kuvat/Photos & Copyright: Liisa´s Wonderland. All rights reserved.

Kesäisessä puutarhassa

Sinä kesäisenä iltana kun oli erityisen lämmintä, kuljin kukkivaa polkua metsän läpi, ja tunsin voimakasta kiitollisuutta. Syreenit kukkivat, illan lempeä valo siivilöityi vihreiden lehtien lävitse, löysin villinä kasvavan mansikkapaikan ja ilma oli lämmin ja pehmeä. Ajattelin kuitenkin kiitollisuutta erityisen paljon, sillä se kaunis ilta oli ensimmäinen ilta kun moneen viikkoon pääsin ulos pitkän sairastamisen jälkeen.

Mistä kaikesta sitä voisikaan tuntea kiitollisuutta kauppareissullaan?

Paitsi siitä, että rakastaa vieläkin...? ;)

Kiitollisuus illan valoisuudesta. Se on olemassa, joka vuosi, ihan ilmaista kaikille. Ja valossa kylpevät kukkaset, aamuyön ensimmäiset säteet, jotka tuntuvat hengittävän valoa. Kaunista valoa, ja kiitollisuus siitä, että juuri nyt elän tätä valoisaa aikaa.

Polun varret ja kasvimaat kukkivat loistokkaammin kuin ruhtinaiden juhlasalit tanssiaisten aikaan. Kuinka kiitollinen voikaan olla väreistä. Siitä miten kirkkaita ja erilaisia ne ovat, miten kaikki värit ovat minulle läsnä, sillä minun silmäni näkevät niittyjen tuhannet värit ja sävyt, ja silloin kun maa ei kuki näen auringonlaskun ja nousun värit, jään sävyt ja kaiken kauniin. Kiitollisuus kesän väreistä.

Metsäpolulla kulkiessa voi ymmärtää kiitollisuuden rauhasta. Siitä miten vihreä on läsnä, miten luonto on lähellä kaupungissakin. Virkistyminen, rauhoittuminen on mahdollista. Se on mahdollista kauppareissullakin, ja miten hyvin, hyvin harvinaista se on maailman mittakaavassa. Rauha joka syntyy luonnon läheisyydestä on pieni pala etuoikeutta, jonka oikeastaan huomaa olevan tärkeä osa arkea usein silloin, kun elää olosuhteissa joissa sitä ei ole lainkaan.

Pienet ystävät. Vaikka kulkisin itsekseni metsätietä, en ole koskaan ainut. Koko ajan elämää tapahtuu jossain, ruohonkorsien seassa juoksee pieni hiiri, linnun poikaset putoilevat puista opetellessaan lentämään, leppäkerttu lensi jostain hihalle istumaan, ja hiljaa ihan varkain pienet puput pomppivat uutuuden viehätyksestä.

Maailma on uusi heillekin.

Miten kaunis ja runsas alkukesä onkaan. Miten antelias. Ja kaikessa siinä anteliaisuudessa valo ei lopu, sitä riittää kaikille.

Ja miten onnellista on nähdä lempipensaidensa kukkivan ja tuoksuvan kesäillassa, miten huumaavaa kulkea ulkona kun on pitkään ollut sisällä, miten ihanalta tuntuu tuuli, joka kutittelee hiuksissa samalla kuin auringon säteet kutittelevat nenän päätä ja nauraa kihertävät niin, että silmät on laitettava hieman sirrille, jotta voi katsoa niitä.

Mistä sinä olet kiitollinen juuri tänään?

Kuvat/ Photos & Copyright: Liisa´s Wonderland. All rights reserved.

Magnoliapuun sydän

Keskellä metsää kukkii magnoliapuu. Se yllättää ja hätkähdyttää pyöräilijät, jotka pysähtyvät vauhdissa niin, että magnolian edustalla hiekkatie on täynnä jarrutusjälkiä. Keskellä vihreää metsää seisoo haltiakuningatar, valkoinen kruunu päässään. Siltä se tuntuu. Magnoliankukat tuoksuvat vienosti, ja ovat kuin valkeita rusetteja joilla puu on koristeltu kevättä varten. Keijukaisia varten. Haltiaruhtinasta varten. Pyöräilijöitä varten. Sinua varten. Aina kun käyn tervehtimässä magnoliaa pysähtyy muutama kiireinen pyöräilijä sitä ihailemaan. He ajavat ensin puun ohi, kääntyvät sitten takaisin ja jättävät pyöränsä tien varteen. Kiehtova kuin haltijatar. Ja kun onnellisena katselin sen loistoa kävi niin, että magnoliapuu paljasti minulle sydämensä.

Miten uskomattoman kaunis, siniturkoosi sydän magnoliapuulla olikaan! En tietenkään nähnyt sydäntä ennen kuin vasta valokuvassa, se oli piilossa kuin kallisarvoinen lahja, jota en huomannut ensin lainkaan. Samalla tunsin oloni etuoikeutetuksi, sillä haltijatar oli paljastanut sydämensä minulle, satunnaiselle kulkijalle. Ja miten viisas, kirkas ja rauhallinen onkaan magnolian sydän.

Selkeydestä, viisaudesta ja rauhallisuudesta käsin siis syntyvät kauniit kukat, jotka kukkivat keväisin kuin haltijatarkuningattaren kruunu. Sisäisestä viisaudesta luodaan kauneus, joka tuntuu kepeältä leikkimielisyydeltä. Ja vakaudesta se keveys, joka kukkivalla puulla on, kun se toukokuussa vangitsee magneetin tavoin ohikulkijoiden ja pyöräilijöiden huomion. Se mikä näyttäytyy kauniina kepeytenä kasvaa siis viisaassa rauhallisuudessa, ei päinvastoin.

 

Koska jos magnoliapuun sydän olisi häilyvä, vaihteleva, muuntuva, kaukana itsestään, voisiko se tuottaa tällaista kauneutta?

Olisiko sillä voimaa ja vakautta kestää pimeys, kylmyys, routa, talven pitkät kuukaudet, jos sen sydän olisi kuin kevyt kukan terälehti? Millainen puu syntyisi sellaisista lähtökohdista? Ei ainakaan haltiakuningattaren puu. Sillä pinnallinen sydän ei osaa taikoa kruunua kukkimaan, koska ei tiedä että varret jatkuvat syvälle, maahan saakka, ja sieltä syvyydestä ne ammentavat ravintonsa.

Jos sinun sydämesi on selkeä ja rauhallinen, voit luottaa siihen että sillä on viisaus kukkia kuin haltiakuningattarella. Sillä kuten magnoliapuun siemenessä on tallessa kaikki se viisaus jota tarvitaan kasvaakseen valkeaksi kukaksi ja kestäväksi rungoksi, niin se sama viisaus on meissä kaikissa.

 

Vauva kasvaa aikuiseksi, ideat muuttuvat konkretiaksi. Pinnallinenkin sydän sisimmässään tietää kuinka tulla viisaammaksi, kuinka kehittyä. Jokainen sydän tietää miten muututaan magnoliapuuksi, joka kukkii valkoisena kuin keijumorsian tai haltiakuningatar.

 

Siihen voi vaan mennä hieman aikaa. Mutta kuten kevät tulee joka vuosi, myös tulee se kevät kun magnoliapuu paljastaa sydämensä jokaiselle joka sen haluaa nähdä. Ja sitten kun runko on tarpeeksi vahva kasvamaan, kun sisin haluaa kukkia ihanasti kuten haltiakuningatar, koittaa aika jolloin kepeinkin sydän on viisastunut, jos se vain niin haluaa.

 

Ja miten ihanaa onkaan nähdä magnoliapuun siniturkoosi, viisas ja rauhallinen sydän, ja samalla tietää, että se viisaus on jokaisessa sydämessä, jonain päivänä, sitten kun se on siihen valmis. Ja silloin, ja vain silloin, voi kukkia kuten magnoliapuu. Valkoinen kruunu hiuksillaan, sydän täynnä turkoosia valoa.

Kuvat/Photos & Copyright: Liisa´s Wonderland. All rights reserved.

Magnolia

Magnolia ihanista ihanin, se kukkii vihdoinkin!

Keskellä metsää sen kohtasin. Silmut kultaa, tietenkin. Kauan sitä jo odotin, ja kaukaa nyt sen totesin. Kukkii puu kaunehin, tuo valkoinen magnolia Japanin.

 

Rusetteja hiuksissaan, kantaa neito itäisen maan. Vaan kuinka tänne asumaan, on jäänyt kaukaiseen pohjolaan? Kun keijut kevään tanssivat kutreillaan, voi unohtaa routaisen niin kylmän maan, ja katsoa aurinkoa uudestaan, on aika syttyä kukkimaan.

Metsäpolkua kun kuljin, silmät hetkeksi suljin. Satumaa täynnä taikaa, jostain keijujen soitto raikaa, hetken verran levähtävät, säteet auringon, sädehtivät. Tervehtivät kukkia puun, maistavat valkoista mettä suun, ja ihana perhonen keltainen, se halasi kukkaa, keijukainen.

Kuvat/Photos & Copyright: Liisa´s Wonderland. All rights reserved.