Kuljin metsässä sieniä ja marjoja poimien, mutta joku muu oli kulkenut edeltäni ensin. Vaikka metsä oli sankka ja suuri, poimijat olivat olleet ahkeria sillä alueella. Jatkoin matkaani, lompsuttelin kumisaappaissa kuusten suojelevien oksien lomassa, huiskin hyttysiä otsalta ja naama mutrussa. Päädyin vanhalle heinittyneelle tielle, josta joku auto oli joskus ajanut. Nyt se kasvoi heinää, kukkia, lepän taimia, varmasti punkkeja, ruohoa ja vanhan tien uriin oli kertynyt paikoin vettä. Ajattelin lompsutella uria pitkin kohti hiekkatietä kun huomasin, että heinikon keskeltä kurkisti valtavan suuri, kirkkaanpunainen ahomansikka. Eikä se ollut yksin. Koko tie oli täynnä mansikoita.
Niin löysin sen, mansikkapaikan. Metsämansikoita oli silmän kantamattomiin, kuin balttialaisella torilla, ja keräsin niitä minkä kerkesin samalla kun huidoin hyttysiä kauemmaksi. Se oli toinen kerta tänä kesänä kun löysin mansikkapaikan. Edellisen kerran se sattui keskellä kaupunkia, tammimetsikön läheisyydessä niityllä oli heinittynyt kallio täynnä ahomansikoita, kaukana autoista.
Nämä metsämansikat olivat Pärnun torilla. Mutta metsäinen mansikkapaikkanikin oli niin satoisa, että olisin saanut ainakin laatikollisen kerättyä. Oi. Siis jos en olisi nauttinut osaa jo paikan päällä. :)
Lapsena löysin myös ihanan mansikkapaikan. Olin matkalla uimaan, kun tienvarressa, pellon reunassa heinikolla kasvoi valtavasti metsämansikoita. Se on jäänyt mieleeni, olin enintään 5-vuotias, ja oivalsin mansikoiden kasvavan villinäkin, niiden makeiden ja kesäisten, ihanista ihanimpien mansikoiden.
Ja mikä parasta, kun palasin metsästä, aivan vieressäni pellon reunassa oli kurkiperhe syömässä. Poikaset erottuivat vanhemmistaan selvästi, ja sydämeni pompahti ilosta. <3
Kuvat/Photos & Copyright: Liisa´s Wonderland. All rights reserved.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti