Mansikkapaikka

Kuljin metsässä sieniä ja marjoja poimien, mutta joku muu oli kulkenut edeltäni ensin. Vaikka metsä oli sankka ja suuri, poimijat olivat olleet ahkeria sillä alueella. Jatkoin matkaani, lompsuttelin kumisaappaissa kuusten suojelevien oksien lomassa, huiskin hyttysiä otsalta ja naama mutrussa. Päädyin vanhalle heinittyneelle tielle, josta joku auto oli joskus ajanut. Nyt se kasvoi heinää, kukkia, lepän taimia, varmasti punkkeja, ruohoa ja vanhan tien uriin oli kertynyt paikoin vettä. Ajattelin lompsutella uria pitkin kohti hiekkatietä kun huomasin, että heinikon keskeltä kurkisti valtavan suuri, kirkkaanpunainen ahomansikka. Eikä se ollut yksin. Koko tie oli täynnä mansikoita.

Niin löysin sen, mansikkapaikan. Metsämansikoita oli silmän kantamattomiin, kuin balttialaisella torilla, ja keräsin niitä minkä kerkesin samalla kun huidoin hyttysiä kauemmaksi. Se oli toinen kerta tänä kesänä kun löysin mansikkapaikan. Edellisen kerran se sattui keskellä kaupunkia, tammimetsikön läheisyydessä niityllä oli heinittynyt kallio täynnä ahomansikoita, kaukana autoista.

Nämä metsämansikat olivat Pärnun torilla. Mutta metsäinen mansikkapaikkanikin oli niin satoisa, että olisin saanut ainakin laatikollisen kerättyä. Oi. Siis jos en olisi nauttinut osaa jo paikan päällä. :)

Lapsena löysin myös ihanan mansikkapaikan. Olin matkalla uimaan, kun tienvarressa, pellon reunassa heinikolla kasvoi valtavasti metsämansikoita. Se on jäänyt mieleeni, olin enintään 5-vuotias, ja oivalsin mansikoiden kasvavan villinäkin, niiden makeiden ja kesäisten, ihanista ihanimpien mansikoiden.

Ja mikä parasta, kun palasin metsästä, aivan vieressäni pellon reunassa oli kurkiperhe syömässä. Poikaset erottuivat vanhemmistaan selvästi, ja sydämeni pompahti ilosta. <3

Kuvat/Photos & Copyright: Liisa´s Wonderland. All rights reserved.

Sieniretkellä ja täytetyt paprikat

Kuljin viljapellon laitaa kohti metsää. Kesäillan aurinko kimalsi kastepisaroissa ja kimalaiset pörisivät. Pidän kovasti tienvarsien niityistä ja kedon kukista, niiden värit muistuttavat vanhoista ajoista ja maalaistunnelmasta, ja kauniitakin ne ovat. Metsässäkin oli raikasta ja vehmasta sateisen kesän jälkeen. Myös ne kaikki hyttyset, jotka tuntuivat piileskelleen jossain tänä kesänä olivat vastassa metsässä...

Sienten lisäksi metsä oli sinisenään mustikoista. Makeita, suuria, pyöriviä, ihania mustikoita.

Ja korpikuusen kannon alla oli kettu repolaisen kolo! Oikeastaan tunneliverkosto, repolainen oli ollut ahkera. Kuka tietää jos oli jossain tunnelissa kuulostelemassa, kun kuljimme sienikorien kanssa ohitse...

Sienistä saa vaikka mitä herkkuja. Omia suosikkejani ovat sienirisotto, tattipasta ja myös sienikastikkeella täytetyt paprikat, joita valmistin tällä kertaa.

 

TÄYTETYT PAPRIKAT

 

Täyte:

1l kantarelleja

1 keltasipuli

1-2 valkosipulin kynttä

n.2dl kermaa

parmesania

raastettua juustoa, esim. mustaleima emmentalia/emmentalia

voita

hyppysellinen suolaa

 

4 paprikaa

 

Puhdista sienet hyvin ja pilko ne pienemmiksi paloiksi. Aloita kuullottamalla sipulia ja valkosipulia voissa/voi-öljyseoksessa ja lisää sienet pannulle. Kypsennä niin kauan kunnes neste on lähes haihtunut ja imeytynyt takaisin sieniin, ja lisää sitten kerma. Lisää ensin desi, ja tarpeen mukaan enemmän. Sekoita ja anna sakeutua paksummaksi kastikkeeksi. Lisää loppuvaiheessa raastettua parmesania joukkoon ja sekoita. Kastike on valmis täyttämiseen kun se on sakeutunut niin ettei kerma ole enää laihan juoksevaa.

 

Halkaise paprikat ja poista siemenkodat. Täytä ne lusikan avulla ja ripottele pinnalle juustoraastetta, esim. emmentalia. Aseta paprikat uunivuokaan ja paista kypsiksi n. 210C n. 20 minuuttia tai kunnes juusto on sulanut ja saanut hieman väriä, kuten paprikoiden pintakin, jolloin kuoreen syntyy tummempia läikkiä ja se irtoaa helposti.

 

Vinkki! Sienikastikkeen joukkoon sopii erinomaisesti pala hienoksi pilkottua/raastettua omenaa. Se tuo mukavaa hapokkuutta eikä erotu rakenteensa puolesta kastikkeesta lainkaan. Lisää halutessasi 1/3 omenan pala yhdessä sienten kanssa pannulle. Myös pieni pala chiliä tuo maukasta potkua sienikastikkeisiin sitä kaipaaville! Tähän reseptiin sopii hyvin myös hienonnettu timjami. Voit lisätä sen sienten kera pannulle tai vasta täyttämisvaiheessa.

 

Kuvat/Photos & Copyright: Liisa´s Wonderland. All rights reserved.

Kesäkuvia

 

Vaikka kesä olisi viileä ja sateinen, se on silti kesä. Kun pohjoinen henkäilee harmaanvalkeita puita, kimaltavia timanttihankia ja punaisia poskia on ihana muistaa kesää. Varsinkin silloin, kun kesä on paennut pimeneviä iltoja ja paljaita puunrunkoja, ja harmaan kosteita päiviä jotka tuntuvat loputtomilta. Niitä hetkiä varten säilöin kesää.

 

Kimaltavan sinistä ulappaa, kirkkaita värejä, ilmaa johon on sekoittunut rantakukkien hunajainen tuoksu ja merituuli.

Kukkia, jotka ovat kuin materialisoitunutta iloa, tuoksuvia, värikkäitä, ja hetken lapsia.

 

Pehmeitä järvivesiä, joiden pinnalle ilta-aurinko levittää kultaista maalia hetkeksi, kunnes usva alkaa tanssia pinnalla ja aamuauringon ensimmäiset säteet kutsuvat uimaan, ja jossain kaukana mihin usva on nyt paennut tanssimaan laulaa kuikka.

Ja silloin, kun päivien lämpö ei riitä loikoilemaan puun alla tai laiturilla, voi ihailla runsautta ja vehreyttä, jota pimeään vuodenaikaan kaipaa erityisen paljon.

Ja mitä olisikaan kesä ilman marjaisaa kakkua? Ja itse kasvatettuja syötäviä kukkia, joita marraskuun harmaudessa voi vain muistella.

Ja kesäyön valo, sitä eniten kaipaan kun illat pimenevät, kun koski kuohuu hämärässä valossa, kukat kukkivat värikkäinä, linnut laulavat ja kaikki keijut ovat tulleet piiloistaan ja tanssivat öisillä niityillä.

Kuvat/Photos & Copyright: Liisa´s Wonderland. All rights reserved.

Pionien aika

 

Kuin aurinkokuninkaan ihanimman leivospöydän pastellisävyiset herkut, tai barokkiaikaisen tanssijattaren helma tai ballerinan tutu.

Tarujen puutarhat satukukkineen ja kesäöinen unelma, jolloin pimeä ei laskeudu ollenkaan mutta lämmin tuuli kutittelee hiuksia.

Tai no. Jos ei ihan tänä kesänä niin se aika vuodesta kuitenkin.
Se aika kun pionit kukkivat.

Se on kerrassaan huumaavaa aikaa.

Kuvat/Photos & Copyright: Liisa´s Wonderland. All rights reserved.

Kesäisessä puutarhassa

Sinä kesäisenä iltana kun oli erityisen lämmintä, kuljin kukkivaa polkua metsän läpi, ja tunsin voimakasta kiitollisuutta. Syreenit kukkivat, illan lempeä valo siivilöityi vihreiden lehtien lävitse, löysin villinä kasvavan mansikkapaikan ja ilma oli lämmin ja pehmeä. Ajattelin kuitenkin kiitollisuutta erityisen paljon, sillä se kaunis ilta oli ensimmäinen ilta kun moneen viikkoon pääsin ulos pitkän sairastamisen jälkeen.

Mistä kaikesta sitä voisikaan tuntea kiitollisuutta kauppareissullaan?

Paitsi siitä, että rakastaa vieläkin...? ;)

Kiitollisuus illan valoisuudesta. Se on olemassa, joka vuosi, ihan ilmaista kaikille. Ja valossa kylpevät kukkaset, aamuyön ensimmäiset säteet, jotka tuntuvat hengittävän valoa. Kaunista valoa, ja kiitollisuus siitä, että juuri nyt elän tätä valoisaa aikaa.

Polun varret ja kasvimaat kukkivat loistokkaammin kuin ruhtinaiden juhlasalit tanssiaisten aikaan. Kuinka kiitollinen voikaan olla väreistä. Siitä miten kirkkaita ja erilaisia ne ovat, miten kaikki värit ovat minulle läsnä, sillä minun silmäni näkevät niittyjen tuhannet värit ja sävyt, ja silloin kun maa ei kuki näen auringonlaskun ja nousun värit, jään sävyt ja kaiken kauniin. Kiitollisuus kesän väreistä.

Metsäpolulla kulkiessa voi ymmärtää kiitollisuuden rauhasta. Siitä miten vihreä on läsnä, miten luonto on lähellä kaupungissakin. Virkistyminen, rauhoittuminen on mahdollista. Se on mahdollista kauppareissullakin, ja miten hyvin, hyvin harvinaista se on maailman mittakaavassa. Rauha joka syntyy luonnon läheisyydestä on pieni pala etuoikeutta, jonka oikeastaan huomaa olevan tärkeä osa arkea usein silloin, kun elää olosuhteissa joissa sitä ei ole lainkaan.

Pienet ystävät. Vaikka kulkisin itsekseni metsätietä, en ole koskaan ainut. Koko ajan elämää tapahtuu jossain, ruohonkorsien seassa juoksee pieni hiiri, linnun poikaset putoilevat puista opetellessaan lentämään, leppäkerttu lensi jostain hihalle istumaan, ja hiljaa ihan varkain pienet puput pomppivat uutuuden viehätyksestä.

Maailma on uusi heillekin.

Miten kaunis ja runsas alkukesä onkaan. Miten antelias. Ja kaikessa siinä anteliaisuudessa valo ei lopu, sitä riittää kaikille.

Ja miten onnellista on nähdä lempipensaidensa kukkivan ja tuoksuvan kesäillassa, miten huumaavaa kulkea ulkona kun on pitkään ollut sisällä, miten ihanalta tuntuu tuuli, joka kutittelee hiuksissa samalla kuin auringon säteet kutittelevat nenän päätä ja nauraa kihertävät niin, että silmät on laitettava hieman sirrille, jotta voi katsoa niitä.

Mistä sinä olet kiitollinen juuri tänään?

Kuvat/ Photos & Copyright: Liisa´s Wonderland. All rights reserved.

Keijupuutarhassa

Luin mökin kirjastossa ihastuttavaa kirjaa haltioista. Sain todeta, että olen syntynyt silloin kuin timanttilumen kuukausi vaihtuu hopeisten hankien kuukaudeksi. Luin myös että noita kuukausia hallitsevat poronjäkälän ja vaivaiskoivun haltiat ja niin ihanalta kuin hopeiset timantit kuulostivatkin, jo alkoi hieman kismittää! Kesäkuussa syntyneillä kun oli sireenipensaat ja muut ihanuudet, tuoksuvat sinivioletit kukkaset haltioineen ja minulla sitten kitukasvuiset ja kuivakat kasvit. Pohjoisen tuulet ja elämän kovuus ja niukkuus. ;)

 

No jos totta puhutaan niin vaivaiskoivuthan ovat paljon harvinaisempia kuin sireenit ja ehkä kiinnostavampiakin, ja jäkälä on varsin käytännöllinen kasvi. Mutta pidän kovasti sireeneistä, niiden tuoksusta ja valtaisista unenomaisista kukkapilvistä, jotka muistuttavat sekä riisipuuroa että vanhoja pohjoismaisia romaaneja, joissa puutalojen pihoilla kasvaa suuria sireenipuita. Ne muistuttavat siten myös mummolasta ja mökistä, ja ovat ehdottomia suosikkejani kaikessa ihanuudessaan. Sain valtaisan kimpun näitä kukkia, joiden ansioista koko huone tuoksui kesältä.

Nostin ihanan kimpun yöksi ulos parvekkeelle, joka oli kuin vaivihkaa muuttunut keijukaisten puutarhaksi.

Metsän kukkaset leikkivät yhdessä puutarhakukkasten kanssa.

Jos keijukaisia väsyttää kesken leikkien, ne voivat käydä nukkumaan pieneen lyhtyyn, joka valoisaan kesäaikaan toimii hyvin vaikka keinuna, suklaakirsikkapuun oksalla.

Keijukaiset varmasti rakastavat sireenejä, ja ovat hyvissä väleissä niiden haltioiden kanssa. Nautiskelevat hilpeinä yhdessä kakkukesteistä kuin barokkilinnojen kuninkaalliset.

Ja jos kesäyönä keijukaisia ei nukutakaan, ne voivat leikkiä sireenin kukkasten seassa. Asetin kimpun suklaakirsikkapuun juurelle, varmuuden vuoksi, jos vaikka joku keiju innostuu keinumaan liikaa ja kopsahtaa alas niin putoaa ainakin pehmeään ja tuoksuvaan kukkamereen sitten ;) .

 

Ja totuushan sekin on, että sireenit ulvovat ja syreenit tuoksuvat, vaikka molemmat olisivat sinisiä. Ja haltiat voivat olla haltijoita, mutta kirjoitan niillä sanoilla jotka suu tunnistaa parhaiten. Ihana haltiakirja mökin kirjastossa oli Marjut Hjeltin Lumoava haltijakansa. Vähän jäi kesken ihastuttava luku, jossa kerrottiin kuinka Mustialan haltiat olivat päätyneet Herttoniemen kartanon sireenipensaisiin. Siitä täytyy vielä ottaa selvää! ;)

Kuvat/Photos & Copyright: Liisa´s Wonderland. All rights reserved.